Oma vastuu ja yhteinen hyvä

Lauantai 11.4.2020 - Kristiina Sunell

Yhteismaan ongelma on tilanne, jossa vapaasti kaikkien saatavilla olevan resurssin yhteiskäyttö johtaa sen ylikulutukseen. Kuluttaessaan vapaata resurssia kuluttaja saa sen hyödyn itselleen mutta tämän resurssin kulumisen haitat jakautuvat kaikkien resurssin käyttäjien kesken. Tämä saa teorian mukaan yksittäiset kuluttajat toimimaan omaa etuaan tavoitellen ja vastoin yhteistä hyvää, ja siten yhteistoimin kuluttamaan resurssin loppuun tai pilaamaan sen kulutuksellaan. Lähde: Wikipedia

Tämän kirjoituksen otsikko voisi olla myös "oma hyvä ja yhteinen vastuu". Kyynistä ehkä, mutta tuttua. Toisin kuin toivoisi, kriisit eivät jalosta yksilöitä toimimaan yhteisen hyvän puolesta jos hintana on luopuminen jostain omasta oikeudesta. Eihän näin ole normaalioloissakaan. Taloyhtiöissä, joissa yhteinen sähkölasku jyvitetään kunkin asunnon neliömetrien mukaan, suuremmat asunnot maksavat kulutuksestaan suhteellisesti enemmän. Kun taloyhtiöön saadaan asuntokohtaiset sähkömittarit, kokonaiskulutus laskee aina. "Saat itsellesi sen, mistä itse maksat, ja jos säästät, hyödyt siitä itse". Yksilön käytös muuttuu rationaalisemmaksi, sillä omilla toimilla on itseä koskeva vaikutus.

Taloyhtiötä suuremmissa yhteisöissä, vaikkapa eurovaluuttamaissa, keskustelu ei juurikaan poikkea pienemmistä yhteisöistä, vaikka mittakaava on aivan eri suuruusluokkaa. Keskustelu euro-alueen yhteisistä velkakirjoista jakaa mielipiteet hyvinkin ennakoidusti. Kun varat ja hyödyt ovat omia, mutta lasku maksetaan yhteisesti, ei ole vaikea arvata maksajamaiden suhtautumista. Se muistuttaa tilannetta, jossa lähdettäisiin talkoisiin parin korttelin päähän toisen taloyhtiön pihaa siivoamaan ja kukkia istuttamaan samalla kun oma yhtiövastike tai vuokra nousee.

Koronapandemian vuoksi tehdyt rajoitukset ja suositukset koskevat kaikkia. Mikään ei ole niin vaikeaa kuin omista vapauksista luopuminen siksi, että joku toinen säästyisi tartunnalta, elinikäiseltä keuhkovauriolta tai kuolemalta. Kovin monen on helppo hyväksyä sairaanhoitajien raskas työvelvoite, eli pakko  tehdä vaarallista ja vastuullista työtä pienellä palkalla ilman kelvollisia suojavarusteita. Yksilö - mikäli hän on potilas - ei ehkä huomaa tästä itselleen aiheutuvaa haittaa. Terveydenhuollon henkilöstölle riski on kuitenkin merkittävä. Liian monen on vaikea hyväksyä sitä, että mökkisaunaa ei nyt pääsekään tänä keväänä lämmittämään. Yksilö katsoo kärsimyksensä olevan kohtuuton, sillä hän ei koe saavansa tästä haitasta mitään omaa henkilökohtaista hyötyä. Vesillä liikkuja napisee suosituksesta pysyä maissa, mutta saattaisi valittaa myös kovin pitkäksi venyvästä vasteajasta haverin sattuessa. 

Yhteisestä vastuuntunnosta voidaan toistaiseksi puhua vain kaunokirjallisuudessa. "Kaikki yhden, yksi kaikkien puolesta" unelmatilanteesta ollaan vielä hyvin kaukana. Se voi toteutua vasta sitten, kun omat oikeudet ovat kohtuullisessa suhteessa omaan vastuuseen. Yhteinen hyvä seuraa sen jälkeen automaattisesti.

Kreikkalaisen dragman kolmas näytös

Keskiviikko 8.7.2015 - Kristiina Sunell

Kreikka - onko pakko kuulla siitä enää enempää?

Kreikka äänesti EI taloutensa sopeuttamistoimille, mutta se ei Kreikan mielestä tarkoita EI-ääntä rahavirroille muista euro-maista. Kahden tukipaketin jälkeen vaaditaan lisää.

Solidaarisuus, demokratia ja oikeudenmukaisuus ovat kaikki sanoja, joiden arvosisällöistä EU-maat ovat samaa mieltä. Periaate ei kuitenkaan ole sama kuin käytäntö. Ensimmäinen tukirahaerä kului pääasiassa Kreikalle lainoja myöntäneiden Ranskan, Saksan ja Englannin lainojen maksuun. Näiden lainoittajien ottama luottoriski Kreikalle annetuista lainoista jaettiin muidenkin EU-maiden kannettavaksi.

Toiselle tukipaketille haettiin Suomesta poliittisen painostuksen vuoksi vakuudet. Niiden pitävyydestä on vaikea saada selkoa, sillä todellisuudessa kysymys on tuottojenvaihtosopimuksesta. Suomi voisi saada vakuuksien ansiosta liki yhden miljardin verran takaisin luottotappiostaan - saman verran kuin Suomen tieverkoston korjausvelka. Suomen hallituksen tekemästä sopeutusohjelmasta löytynee muitakin kohteita, joihin nämä varat kipeästi tarvittaisiin. Olen kuitenkin skeptinen järjestelyn suhteen. Runsaan 30 vuoden työurani aikana olen oppinut, että jokainen alunperin salattavaksi yritetty sopimus sisältää epäilyttäviä kohtia. Samoin jokaiseen sopimukseen, johon haetaan allekirjoitus äärimmäiseen kiireeseen vedoten, on syytä lukea erityisellä huolella.

Kahdenvälisten lainojen lisäksi Suomi on lähettänyt varoja vakausvälineisiin. Eri arvioiden mukaan tähän mennessä on kertynyt yli 6 miljardin euron arvosta vastuita Kreikan lainoittamisesta ja takauksista. Se on nykyisen kestävyysvajeen verran. Mistä Suomi voisi säästää lisää, jotta voisi tukea Kreikkaa vielä enemmän?  Hendrik Ilveksen kysymys on kohtuullinen ja vastaamisen arvoinen.

Ajankäyttö turhiksi osoittautuneiden EU- kokousten tiimoilla alkaa jo hipoa ministeriemme kipukynnystä. Hyvä kysymys voisi kuulua: "miksi olemme vielä mukana?" sillä maksuosuutemme ei hallitusohjeman mukaan saa enää kasvaa. Suomi voi toimia vain vakautusvälineeseen sitomansa pääoman puitteissa. Tämä lienee päätös, joskin esimerkiksi valtionvarainvaliokunnan jäsen Pia Viitanen kaipaa selkeää tulkintaa vastuiden määrästä.

Kreikka vaatii rahoituksen jatkamista vedoten "pienen kreikkalaisen" ahdinkoon. Hätä on todellista ja riipaisevaa. Lääkkeet ja ruoka loppuvat köyhimmiltä, sillä korruptioon, tuloeroihin, eläkeiän nostamiseen muiden EU-maiden tasolle tai verotuksen oikeudenmukaisuuteen ei Kreikassa ole halua puuttua. EU ei voi ohittaa kansallisia vaaleja. Jos valtio mieluummin edelleen ostaa aseita ja neuvottelee niiden lisähankinnoista, maksaa venäläisen Gaspromin laskun ja säilyttää varakkaiden laivanvarustajien verovapauden kuin hankkii varoilla lääkkeitä sairailleen, se on heidän edustuksellinen ja itsenäinen, joskin julma päätöksensä. Se ei ole solidaarista, demokraattista eikä oikeudenmukaista. Mutta jos Kreikan valtio ei käytä 5,7 miljardin euron kultavarantojaan omien kansalaistensa terveydenhuoltoon, hätää voidaan lieventää ainoastaan muiden antamalla humanitäärisellä avulla. Rahalähetykset eivät ole yli viiteen vuoteen ohjautuneet oikeaan kohteeseen.

Rahoittavat euromaat eivät ole vaatineet antamiensa rahojen vastineeksi oikeuksia Kreikan suuriin kaasuesiintymiin, satamiin tai muuhun realisoitavaan omaisuuteen. Mielestäni niin olisi kuitenkin pitänyt tehdä. Olisimme ostaneet ja maksaneet reilusti kuten kiinalaiset, jotka hankkivat kreikkalaisen sataman ja paransivat sen tuottavuutta merkittävästi. Tämäkin on jälkiviisautta. On kohtuullista ja oikein vihdoin vapauttaa Kreikka sitä kahlehtivasta eurosta ja antaa maalle sen kaipaama vastuu ja vapaus päättää omasta puolestaan.