Päivä kerrallaan

Lauantai 4.4.2020 - Kristiina Sunell

Vielä kolme viikkoa sitten oli "ennen vanhaan" 

Keitin aamukahvit, tarkistin kalenterista missä pitää mihinkin aikaan olla. Pakkasin kannettavan tietokoneen reppuun, otin kännykän laturin mukaan. Kiire. Tapaamisia, kokouksia, illanviettoja. Kävin kaupassa, ohimennen ja muistilistaa tekemättä. Menin elokuviin, vietin aikaa taidenäyttelyissä. 

Toivelistalla oli paljon kaikenlaista. Jonakin päivänä vielä valmistun kotimaanliikenteen laivuriksi ja käyn Islannissa, mitenkään toisiinsa liittymättä. Sitku- päivänä, sitten kun on aikaa ja varaa. 

Nyt on nyt

Pesen kädet. Keitän koko pannullisen aamukahvia. Pesen kädet. Avaan tietokoneen, poistan sata roskapostia, jonka jälkeen tietysti pesen kädet. Tuntuu kuin maailma ulkopuolella olisi pysähtynyt. Kokouksista tulee sähköposti-, Teams- tai Skype- palavereja. Kavereita näkee vain netissä. Siellä on nyt kaikki.

En käy kaupassa ellei ole aivan ehdoton pakko - nopeasti, tarkasti tehdyn listan mukaan. Jos jotain unohtui niin olkoon. Haen ensi viikolla, tai sitten vain totean etten tarvitsekaan unohtamaani tavaraa.

En käy Islannissa, en edes Sipoossa. Tai ylipäätään yhtään missään. Laivurikoulutus on kahta oppijaksoa vaille valmis, mutta merenkulkuopiston ovet pysyvät kiinni. Harmittaa, mutta vain hetken.

Kaikki ajallaan.

130218_narsissi.jpg

Mikä on "uusi normaali" tämän pandemian jälkeen? En arvuuttele sitä, en pohdi sitä mikä voisi olla vieläkin huonommin tai vähemmän hyvin. Ennen nukkumaanmenoa mietin vähintään kolmea asiaa, joista olla kiitollinen. Niitä on enemmänkin, mutta ne ovat erilaisia kuin aikaisemmin.

Ennen vanhaan sähköpostin loppuun kirjoitettiin "Terveisin". Nyt toivotetaan terveyttä - ystäville, kaikille. Tästä selvitään yhdessä, mutta vain ja ainoastaan yhdessä. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: toivo, päättäväisyys, rohkeus, ilo, tulevaisuus