120 minuuttia laatuaikaa

Keskiviikko 19.12.2012 - Kristiina Sunell

Nyt menee suhteellisesti ottaen ihan mukavasti

"Ennen kaikki oli paremmin", huokaisi alle kolmikymppinen kaverini. Näinköhän? Asteen verran pelottavampaa olisi, jos hän olisi lausahtanut "Tulevaisuudessa kaikki on huonommin".

Koska sitten oli ennen? 70-luvun alussa isäni oli lauantaisin töissä. Eipä tuo isän poissaolo lapsia haitannut: olimme itsekin koulussa. Ilmeisesti kymmeniä vuosia sitten ainakin valtion virkamiehillä ja opettajilla oli kuusipäiväinen työviikko. Lauantaisin oli mukava kuitenkin päästä aikaisemmin kotiin, jo yhdeltä. Kesät olivat aina lämpimiä ja talvet valoisia...muistaakseni.

Työn tuottavuus lienee sittemmin parantunut huomattavasti, sillä työtunteja tehdään vähemmän. Parhaillaan keskustellaan kiivaasti ehdotuksesta tehdä viikoittain kaksi tuntia enemmän töitä. Ei siis kaksi tuntia enemmän kuin joskus muinoin, 70-luvulla, vaan enemmän kuin 2000- luvulla.

Työn, palkan ja vapaa-ajan suhteellisuus

Leppoistamisesta,"downshiftingistä", puhuttiin paljon vielä pari vuotta sitten. Osmo Soininvaara markkinoi ajatusta, tuoden kuitenkin  rehellisesti esille haittapuolen: jos jokainen tekee vain oman toimeentulonsa takaavan minimimäärän töitä, tulee verokertymä olemaan vähäisempi. Hyvinvointivaltio perustuu tulonsiirtoihin ja niiden auttamiseen, jotka eivät kykene työtä tekemään. Heidän elämäänsä muiden leppoistuminen ei helpota.

Yrittäjä-kuorma-autonkuljettajille säädettiin hiljattain työaikakatto. Työtuntien pitää puolen vuoden jaksolla tasaantua enintään 48 tuntiin/viikko. Tielläliikkujien turvallisuus paranee, varmasti myös kuljettajan oma hyvinvointi. Tuntimäärä kuullostaa paljolta, jos on tottunut enintään 37,5 tunnin työviikkoon.

Kestävyysvajeen paikkaamiseksi tehdyistä ehdotuksista yksikään ei saa laajaa kannatusta: kotiäidit töihin, opiskeluajat lyhyemmiksi, palkkojen leikkaus, eläkeiän korottaminen, tai Juhana Vartiaisen ehdottama pienemmän palkan maksaminen iäkkäille. Taloussanomien verkkosivulla oleva kysely "Olisitko valmis alentamaan palkkaasi Suomen kilpailukyvyn takia?" kertoo 3.200 vastaajasta 78 % vastustavan ajatusta. Vastausta ei uskalla tulkita siten, että sama joukko mieluummin leikkaisi palveluja, korottaisi veroja entisestään, tai ylipäätään haluaisi minkään muuttuvan niin ikävään suuntaan, että olisi aihetta huokaista "Ennen minulla itselläni oli enemmän"

Tärkät välittömät kysymykset ovat tietysti talouspoliittisia. Ne liittyvät työliisyyteen, tulonjakoon ja hyvinvoinnin rahoittamiseen. Niihin voi mekaanisesti vaikuttaa sopimuksilla, asetuksilla, määräyksillä ja säännöillä. Onnistunee jotenkin, kunhan vain molemminpuolisesta uhittelusta päästään.

Minuutteja vai mielekkyyttä?

Kaikkein tärkeämmät kysymykset ovat vaikeampia, eikä vastauksiin liity säätely tai pakko. Talousmatematiikka tai sopimusjuridiikka eivät ole näiden kysymysten ratkaisemiseksi tarvittavia taitoja. Ratkaisut liittyvät siihen, miten näytetään esimerkkiä ja motivoidaan. Yrityksen perustaja tarvitsee motivaatiota, sillä hän on hyppäämässä varmasta kuukausipalkasta tai työttömyyskorvauksen piiristä epävarmuustekijöiden viidakkoon. Uusia työntekijöitä palkkaava yrittäjä tarvitsee lujan uskon tuotteensa tai palvelunsa erinomaisuuteen, jotta voi luvata työntekijälle kuukausipalkan. Palkansaajan tulee kokea oma työnsä mielenkiintoiseksi, työnantajansa reiluksi ja työpaikkansa omakseen, meidän firmaksi. Silloin on aivan sama, tekeekö työtä 25 vai 45 tuntia viikossa. Tekemisen jälki on laadukasta eikä työnteko sinänsä ole välttämätön, minimoitava paha, vaan jotain aidosti mielekästä. Työn tuloksista riittää kaikille jaettavaa, reilusti.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Hyvä alku on kyseenalaistaa vastakkainasettelu ja etsiä keinoja kaikkia hyödyttävän motivaation lisäämiseen.