Onko ihan pakko?

Maanantai 31.12.2012 - Kristiina Sunell

C'est la fin.

Aasialainen telakan omistaja ei saanut riittävästi Suomen valtion tukea rakentaakseen amerikkalaislle loistoristeilijää Suomen Turussa. Ranskalaiset vetivät pidemmän korren.

Kympin vippi suomalaista kohti olisi riittänyt. Tai sitten ei.

Minkä tiedon pohjalta tähän lopputulemaan päädyttiin? Mediasta riippuen on tarjolla vain "valittuja paloja" spekuloitaviksi:

• Vastikkeeton innovaatiotuki (44 miljoonaa) oli jo kustannuslaskelmissa, josta voinee päätellä sen jo olleen tarjouksessa, valmiiksi annettuna alennuksena tilaajalle
• Finnvera oli myöntänyt 1,8 miljardin euron lainan. Se oli tarkoitettu kahdelle TUI:n tilaamalle alukselle sekä tälle Oasis-risteilijälle rakennusaikaisten töiden rahoittamiseksi.
• Telakan oma rahoitusvastuu/laiva on 20 %
• Innovaatiotuen ja lainan lisäksi pyydettyä pääomalainaa, 50 miljoonaa euroa, ei saatu
• Kaupassa olisi tullut vaihdossa vanha risteilijä, jonka arvo tai kunnostamisen kustannusarvio eivät ole tiedossa
• Uuden Oasis-risteilijän arvo on noin miljardi euroa

Yllä olevasta ei saa pääteltyä sen koommin kauppahintaa kuin tarvittavan lopullisen rahoituksen määrää. Epävarmuustekijöitä olisi lisännyt myös valtion suuntaan auki jäävä piikki. STX:n emoyhtiön tilanne tiedetään heikoksi, joten rahoituksen järjestäjäksi - tuskin konsernisiirroista hyötyjäksikään - siitä ei ole. Yksityiset, ulkopuoliset rahoittajat eivät kiinnostuneet. Ammattiliitot eivät halua lähteä tukemaan hanketta. Arvattavasti riski on kaikkien arvioiden mukaan liian suuri.

Mitä menetettiin?

Vielä hankalampaa on selvittää työllisyysvaikutusta, jonka haarukka vaihtelee, lähteestä ja laskentatavasta riippuen, 900 ja 7000 työpaikan välillä. STX Finland'in Turun telakan tilinpäätöstietojen mukaan joulukuussa 2011 henkilöstöä oli 2618. Siihen tietysti hyttitehdas ja alihankkijat lisäksi. Tilanne alkaa muistuttaa Nokian jälkeistä Saloa. Kerrannaisvaikutukset lienevät myös samaa luokkaa, vaikka telakan työvoimasta huomattava osa onkin liikkuvaa, kansainvälistä väkeä, joka nyt löytää tiensä St Nazaireen.

Onko ihan pakko suostua?

Kaikkia risteilijäkaupan taustoja ja faktoja ei ehkä koskaan saada tietää, mutta yksi on varmaa: kisaa ei hävitty siksi, että joku muu valmistaisi paremman laivan. Nyt kilpailtiin siitä, kuka tekee laivan tappiollisimmin.

Suomalaiset ovat jo tutun asiakkaan, Royal Caribbean Cruise Lines'in mukaan mm. sähkötöissä ja informatiikassa huomattavasti muita parempia. Projektinhallinta toimii, aikataulut pitävät. Tämän tietää ja tunnustaa myös Oasis-risteilijätilauksen saanut ranskalaistelakka, joka heti esitti yhteistyötarjouksen. Turun Sanomat puolestaan esitti 29.12.2012 kysymyksen "Pitäisikö Turun telakan suostua yhteistyöhön ranskalaistelakan kanssa?" - siis suostua? Gallupin vastaus on kysymystäkin oudompi: hieman alle puolet, 49 % kaikkiaan 404 vastaajasta oli myönteisellä kannalla. Jos Gallian kukko nöyrtyy myöntämään, että suomalaiset taitavat jotain paremmin, me emme tietenkään nöyrry heille osaamistamme kauppaamaan. Rakentakoot itse tunkkinsa! Mieluummin maksamme korkeampia arvonlisäveroja ja lisää työttömyyskorvauksia sekä karsimme palveluja ja jatkamme Suomen valtion tukien vaatimista ammattitaidon ruostuessa tyhjän satama-altaan reunalla.

Jos kirjoituksen alussa olleet laskentayritykset ovat mahdottomia, löytyy yllä olevaan yhteistyöhaluttomuuteen sentään tieteellinen selitys. 30.12.2012 Turun Sanomissa, sivulla 9, ylilääkäri Hannu Lauerma kertoo ihmisten hahmottavan kehnosti todennäköisyyksiä sekä suuria ja pieniä lukuja.

Asenne 2.0

Olisiko kuitenkin ajateltavissa, että antaisimme ranskalaisten rahoittaa tappionsa, ja itse myymme heille korkeatasoista osaamistamme? Vai olisiko liian röyhkeää jalkautua poimimaan rusinat ranskanpullasta, hyötyä kerrankin toisen valtion kustannuksella, ja tuoda kannattava osa tilauksesta itsekkäästi vientikauppoina Suomeen?

Ehkä asenteita pystytään päivittämään. Näistä tuhkista nousee entistä vahvempaa ja terveempää liiketoimintaa. Se rakennetaan osaamisen, ei tappioiden tukemisen varaan. Risteilijöiden valmistaminen nykyiseen kauppatapaan on tullut tiensä päähän, osaamisemme ei. Työministeri Ihalainen on luvannut taloudellisen tuen jatkuvan, joten aivan ilman apua ei ole pakko lähteä uusiutumaan. Meillä on vielä paljon voitettavaa.

120 minuuttia laatuaikaa

Keskiviikko 19.12.2012 - Kristiina Sunell

Nyt menee suhteellisesti ottaen ihan mukavasti

"Ennen kaikki oli paremmin", huokaisi alle kolmikymppinen kaverini. Näinköhän? Asteen verran pelottavampaa olisi, jos hän olisi lausahtanut "Tulevaisuudessa kaikki on huonommin".

Koska sitten oli ennen? 70-luvun alussa isäni oli lauantaisin töissä. Eipä tuo isän poissaolo lapsia haitannut: olimme itsekin koulussa. Ilmeisesti kymmeniä vuosia sitten ainakin valtion virkamiehillä ja opettajilla oli kuusipäiväinen työviikko. Lauantaisin oli mukava kuitenkin päästä aikaisemmin kotiin, jo yhdeltä. Kesät olivat aina lämpimiä ja talvet valoisia...muistaakseni.

Työn tuottavuus lienee sittemmin parantunut huomattavasti, sillä työtunteja tehdään vähemmän. Parhaillaan keskustellaan kiivaasti ehdotuksesta tehdä viikoittain kaksi tuntia enemmän töitä. Ei siis kaksi tuntia enemmän kuin joskus muinoin, 70-luvulla, vaan enemmän kuin 2000- luvulla.

Työn, palkan ja vapaa-ajan suhteellisuus

Leppoistamisesta,"downshiftingistä", puhuttiin paljon vielä pari vuotta sitten. Osmo Soininvaara markkinoi ajatusta, tuoden kuitenkin  rehellisesti esille haittapuolen: jos jokainen tekee vain oman toimeentulonsa takaavan minimimäärän töitä, tulee verokertymä olemaan vähäisempi. Hyvinvointivaltio perustuu tulonsiirtoihin ja niiden auttamiseen, jotka eivät kykene työtä tekemään. Heidän elämäänsä muiden leppoistuminen ei helpota.

Yrittäjä-kuorma-autonkuljettajille säädettiin hiljattain työaikakatto. Työtuntien pitää puolen vuoden jaksolla tasaantua enintään 48 tuntiin/viikko. Tielläliikkujien turvallisuus paranee, varmasti myös kuljettajan oma hyvinvointi. Tuntimäärä kuullostaa paljolta, jos on tottunut enintään 37,5 tunnin työviikkoon.

Kestävyysvajeen paikkaamiseksi tehdyistä ehdotuksista yksikään ei saa laajaa kannatusta: kotiäidit töihin, opiskeluajat lyhyemmiksi, palkkojen leikkaus, eläkeiän korottaminen, tai Juhana Vartiaisen ehdottama pienemmän palkan maksaminen iäkkäille. Taloussanomien verkkosivulla oleva kysely "Olisitko valmis alentamaan palkkaasi Suomen kilpailukyvyn takia?" kertoo 3.200 vastaajasta 78 % vastustavan ajatusta. Vastausta ei uskalla tulkita siten, että sama joukko mieluummin leikkaisi palveluja, korottaisi veroja entisestään, tai ylipäätään haluaisi minkään muuttuvan niin ikävään suuntaan, että olisi aihetta huokaista "Ennen minulla itselläni oli enemmän"

Tärkät välittömät kysymykset ovat tietysti talouspoliittisia. Ne liittyvät työliisyyteen, tulonjakoon ja hyvinvoinnin rahoittamiseen. Niihin voi mekaanisesti vaikuttaa sopimuksilla, asetuksilla, määräyksillä ja säännöillä. Onnistunee jotenkin, kunhan vain molemminpuolisesta uhittelusta päästään.

Minuutteja vai mielekkyyttä?

Kaikkein tärkeämmät kysymykset ovat vaikeampia, eikä vastauksiin liity säätely tai pakko. Talousmatematiikka tai sopimusjuridiikka eivät ole näiden kysymysten ratkaisemiseksi tarvittavia taitoja. Ratkaisut liittyvät siihen, miten näytetään esimerkkiä ja motivoidaan. Yrityksen perustaja tarvitsee motivaatiota, sillä hän on hyppäämässä varmasta kuukausipalkasta tai työttömyyskorvauksen piiristä epävarmuustekijöiden viidakkoon. Uusia työntekijöitä palkkaava yrittäjä tarvitsee lujan uskon tuotteensa tai palvelunsa erinomaisuuteen, jotta voi luvata työntekijälle kuukausipalkan. Palkansaajan tulee kokea oma työnsä mielenkiintoiseksi, työnantajansa reiluksi ja työpaikkansa omakseen, meidän firmaksi. Silloin on aivan sama, tekeekö työtä 25 vai 45 tuntia viikossa. Tekemisen jälki on laadukasta eikä työnteko sinänsä ole välttämätön, minimoitava paha, vaan jotain aidosti mielekästä. Työn tuloksista riittää kaikille jaettavaa, reilusti.

Asenteet muuttuvat hitaasti. Hyvä alku on kyseenalaistaa vastakkainasettelu ja etsiä keinoja kaikkia hyödyttävän motivaation lisäämiseen.

Maton alle mahtuu

Sunnuntai 16.12.2012 - Kristiina Sunell

Kaupungin talousluvut ovat vähällä osoittautua ikäviksi: parin mlijoonan euron vajeen sijasta onkin tiedossa noin kymmenen miljoonan euron alijäämä. Aikaisemmin arvelin, että vaje katettaisiin tuttuun tapaan: ottamalla lisää velkaa.

Nyt on kuitenkin löytymässä uusvanha keino paikata hankalaa tilannetta. Naantalin Energian myynnistä kaupunki saisi jokseenkin vuoden 2012 vajeen verran varoja. Rannikkoseudussa todettiin uutisen loppukaneettina näillä varoilla hankittavan asukkaille palveluja. En ole tuosta kuin aikamuodon verran eri mieltä: rahathan on jo käytetty, eipä niillä uutta hankita. Tällä ratkaisulla toki vältetään lisävelan ottaminen, toivottavasti.

• Naantalin Energian myynnillä saadaan 10-11 miljoonaa, ja tällä maksettua vuoden 2012 tappiot
• Naantalin Energian tuotot ovat noin puoli miljoonaa euroa vuodessa, eli tämä vuosittainen raha menetetään jos energialaitos myydään
• Millä maksetaan tulevien vuosien tappiot, jos yli varojen eläminen jatkuu, ja sopeuttamista lykätään ikävänä asiana aina vain edelleen?

Pelkkä siemenperunoiden myynti ei auta. Mielellään näkisi lähitulevaisuudessa huutokaupan, jolla myydään Kuparivuoren leirintäalueen kaltaisten tappiopesien ylläpitäminen kaikkineen. Toisin kuin voittoa tuottava Naantalin Energia, leirintäalue ei tuota välttämättömiä palveluja ja tuloja asukkaille, vaan lähes 100.000 euron tappiot vuodessa. Tai toisin sanoen: tämän verran vähemmän palveluja Naantalin asukkaille joka vuosi.

Tämä näkemys edustaa vain omaa mielipidettäni. Blogia saa mieluusti kommentoida!

Päivitys 17.12.2012: Kaupunginhallitus on kokouksessaan päättänyt olla myymättä Naantalin Energiaa (ote pöytäkirjasta, ks. www.naantali.fi) "Kaupunginhallitus toteaa, että saadun selvityksen perustella ei ole tarkoituksenmukaista myydä Naantalin Energia Oy:n osakekantaa, koska yhtiö toimii sille konserniohjauksessa määriteltyjen tavoitteiden mukaisesti."