Ongelmista ratkaisuihin

Lauantai 19.9.2015 - Kristiina Sunell

Perjantain mielenilmaus tuli maksamaan kansantaloudelle sata miljoonaa euroa. Summalla olisi kuulemma saatu palkattua parituhatta työmiestä tai 2400 lähihoitajaa. Sosiaalisessa mediassa kiertää haaste, jolla EK velvoitetaan käyttämään ensi perjantain työpäivästä sata miljoonaa 2400 lähihoitajan palkkaamiseen, ja sitä seuraavan perjantain tehdystä työpäivästä jälleen sata miljoonaa parintuhannen työmiehen palkkaamiseen.

En kommentoi väittämien laskentamallia sinänsä. Haaste osoittaa kuitenkin vähintään kolme asiaa, joita on syytä pohtia ilman minkään aatteen tulipaloa. Ajatuksen hahmottamisessa auttaa ammattiliittojen erinomainen ehdotus johtamisen ja työelämän kehittämisellä aikaan saatavilla säästöillä, joilla voitaisiin korvata taloudelliset sopeutustoimet. Vain konkretia puuttuu, mutta sekin löytyy suhteellisen helposti:

2000 työmiehen palkalla saa palkattua 2400 lähihoitajaa. Onko se oikein?

Säästötoimien kohdistuminen pienipalkkaisiin ja raskasta työtä tekeviin hoito- ja pelastusalan ammattilaisiin on yksinkertaisesti kohtuutonta ja väärin. Olisi tärkeää vaatia ammattiliittoja sopimaan keskenään oikeudenmukaisesta palkkauksesta, jossa paperimiehet ja ahtaajat - korkeat palkkansa lakoilla uhkailemalla ansainneet - ja vastuullisesti sekä pakosta lakkojen ulkopuolelle jäävät hoito- ja pelastusalan ammattilaiset asetettaisiin oikeudenmukaisesti vähintään samalle viivalle. Samalla kokonaiskustannusrakenteella 2000 työmiehen palkka = 2000 lähihoitajan palkka. Ovatko työmiehet valmiita solidaarisuudesta laskemaan palkkojaan, jotta reiluus toteutuisi?

Arvaan vastauksen olevan "ei voi, koska....". Ehkäpä vaikka siksi, että terveys- ja pelastusalan työpaikat ovat julkisella sektorilla ja metallimiesten paikat yksityisellä sektorilla. Ratkaisu ei löydy mielenilmauksista tai sopeutustoimista, vaan vaaditaan juuri työelämän kehittämistä. Julkisen sektorin kokonaiskustannus kansantaloudelle on suuri ja aiheuttaa melkoista verotuspainetta. Organisaatioita on uudistettava ja kevennettävänä runsasta väliportaan hallintoa karsimalla ja tehostamalla. Näin saadaan enemmän varoja tuottavaan työhön. Näin saadaan myös julkiselta sektorilta keskiportaan hallinnon väkeä yksityiselle sektorille, kenties työpaikkoja tarjoavia yrityksiä perustamaan. Se vaatii toteutuakseen uudistuksia myös mm. koulutusjärjestelmältä.

MIelenilmauspäivänä jäi monen palkka saamatta. Onko se järkevää?

Edellisen kohdan ratkaisu on helpommin toteutettavissa, mikäli yrittäjyydestä tehdään pakollinen oppiaine peruskouluihin. Kohdasta kaksi ei tarvitsisi edes keskustella, jos logiikkakin olisi pakollinen oppiaine.

Se, että perjantain tulomenetysten summalla saisi parituhatta työpaikkaa, ei tarkoita sitä että tuona päivänä normaalisti töissä olemalla olisi tehty ylimääräistä liikevoittoa, jolla saisi lisää palkkarahoja. Menetetyn summan verran palkkarahaa ja verotuloja jäi mielenilmauksen takia saamatta.

Menetyksistä on mahdoton tehdä täysin objektiivista laskelmaa. Varmaa on vain, että mielenilmaukseen osallistunut lahjoitti päivän palkan verran aatteelle. Perjantai ei ollut työnantajan maksama vapaapäivä eivätkä liitot korvaa ansionmenetystä jäsenelleen. Tämähän ei ollut lakko.

Jotain positiivista seisahtuneessa perjantaissa oli silti. Vaikka mielenosoitukseen ei päässyt julkisin kulkuneuvoin, ammattiliittojen järjestämillä tilausbusseilla kuljetukset sujuivat. Eräänlainen tulonsiirto siis julkiselta liikenteeltä yksityisille kuljetusyrittäjille ja palkkarahaa niiden työntekijöille. Ammattiliittojen ja yrittäjien välien väitetään huonontuneen. Se on roskapuhetta. Liitot eivät näe mitään ongelmaa siinä, että niiden jäsenet pitävät palkattoman ja lakkokorvauksettoman mielenilmauspäivän ja kulkevat toritapahtumaan yrittäjiltä tilatuilla busseilla, jotka kustannetaan ammattiliittojen jäsenten maksamilla jäsenmaksuilla.

Työnseisausten aiheuttamat rästit saadaan helposti kurottua umpeen.

SAK:n pääekonomisti Olli Koski arvioi perjantain tuotannon menetykset voitavan kuroa umpeen ja palveluissa liikevaihdon vain siirtyvän toiseen ajankohtaan. Mitään vähenemistä ei tapahtuisi.

Vaikka ekonomisteja usein parjataan syystä ja toisinaan myös syyttä, on Koski mielestäni oikeassa. Jos yhden työpäivän menetys voidaan vaivatta korvata työskentelemällä hieman tehokkaammin muina päivinä, olemme löytäneet myös ratkaisun kiisteltyyn työajan pidennykseen. Se on aivan tarpeetonta. Vartin verran enemmän paperikasan siirtelyä pinosta toiseen ei toisi kansantalouteen mitään lisää. Jos Kosken arvioima menetyksen umpeen kurominen on skaalattavissa, voidaan jopa siirtyä nelipäiväiseen työviikkoon. Näin neljässä palkallisessa päivässä saadaan aikaan viiden päivän työpanos. Säästöillä palkataan lisää väkeä, vaikkapa ne kaksituhatta työmiestä ja lähihoitajaa.

Pysytäänkö puheväleissä?

Lauantai 5.9.2015 - Kristiina Sunell

Ludwig Wittgenstein kiteytti vuonna 1927 julkaistun väitöskirjansa lauseella »Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.» Wittgensteinin tutkimusala oli looginen empirismi, filosofian suuntaus, jonka mukaan todellisuutta koskevan tiedon tulee perustua kokemukseen ja havaintoihin.

Wittgenstein tuskin ennakoi sosiaalisen median tuloa. Hänen väitöskirjansa perusajatukset pätevät edelleen, vaikka käsite "tieto" sekoitetaan "väittämään" ja perusteluina käytetyt "kokemukset ja havainnot" ovat yhä enemmän vain äärimmäisiä ja äärimmäisen yksipuolisia näkemyksiä. Näin MTV ja Helsingin Sanomat sulkevat maahanmuuttoon liittyvät keskustelualueet. Blogistit kirjoittavat oman mielipiteensä, mutta estävät kommentoinnin. Facebook- kavereita poistetaan heidän mielipiteidensä vuoksi.

Jos siis emme voi edes puhua, pitää vaieta.

Kun keskustelu kielletään, linnoittaudumme omiin, samanmielisten nurkkiime, joita "väärä näkemys" ei häiritse. Mielipiteiden vaihtamisella ja keskustelun sallimisella on kuitenkin arvonsa: vaikka ei hyväksyisi, ehkä voi pyrkiä ymmärtämään. Aina ei ole merkitystä sillä, mitä sanotaan, vaan sillä, miksi niin sanotaan. Vaikka ei toinen minun mielipidettäni allekirjoittaisi, saisin ehkä lukea perustelut ja tilaisuuden avartaa omaa näkemystäni. Ja myös toisinpäin. Sitä mahdollisuutta en itse halua menettää.

Mitäkö mieltä olen asiasta, josta on niin vaikea puhua? Tämä artikkeli vastaa melkoisen hyvin näkemystäni. Sauli Niinistö: "Luulenpa, että ellei Euroopalla ole haasteeseen yhteiskuntien ja kansalaismielipiteen kannalta kestäviä yhteisiä vastauksia, alkaa ajan oloon tulla yhä enemmän kansallisia vastauksia". Lisäksi arvelen, että ellei Suomella ole kestävää yhteistä vastausta, emmekä kykene asiasta edes keskustelemaan, mielipiteet polarisoituvat yhä enemmän. Seuraukset on helppo arvata.

Tätä kirjoitusta saa kommentoida.