Päivä kerrallaan

Lauantai 4.4.2020 - Kristiina Sunell

Vielä kolme viikkoa sitten oli "ennen vanhaan" 

Keitin aamukahvit, tarkistin kalenterista missä pitää mihinkin aikaan olla. Pakkasin kannettavan tietokoneen reppuun, otin kännykän laturin mukaan. Kiire. Tapaamisia, kokouksia, illanviettoja. Kävin kaupassa, ohimennen ja muistilistaa tekemättä. Menin elokuviin, vietin aikaa taidenäyttelyissä. 

Toivelistalla oli paljon kaikenlaista. Jonakin päivänä vielä valmistun kotimaanliikenteen laivuriksi ja käyn Islannissa, mitenkään toisiinsa liittymättä. Sitku- päivänä, sitten kun on aikaa ja varaa. 

Nyt on nyt

Pesen kädet. Keitän koko pannullisen aamukahvia. Pesen kädet. Avaan tietokoneen, poistan sata roskapostia, jonka jälkeen tietysti pesen kädet. Tuntuu kuin maailma ulkopuolella olisi pysähtynyt. Kokouksista tulee sähköposti-, Teams- tai Skype- palavereja. Kavereita näkee vain netissä. Siellä on nyt kaikki.

En käy kaupassa ellei ole aivan ehdoton pakko - nopeasti, tarkasti tehdyn listan mukaan. Jos jotain unohtui niin olkoon. Haen ensi viikolla, tai sitten vain totean etten tarvitsekaan unohtamaani tavaraa.

En käy Islannissa, en edes Sipoossa. Tai ylipäätään yhtään missään. Laivurikoulutus on kahta oppijaksoa vaille valmis, mutta merenkulkuopiston ovet pysyvät kiinni. Harmittaa, mutta vain hetken.

Kaikki ajallaan.

Mikä on "uusi normaali" tämän pandemian jälkeen? En arvuuttele sitä, en pohdi sitä mikä voisi olla vieläkin huonommin tai vähemmän hyvin. Ennen nukkumaanmenoa mietin vähintään kolmea asiaa, joista olla kiitollinen. Niitä on enemmänkin, mutta ne ovat erilaisia kuin aikaisemmin.

Ennen vanhaan sähköpostin loppuun kirjoitettiin "Terveisin". Nyt toivotetaan terveyttä - ystäville, kaikille. Tästä selvitään yhdessä, mutta vain ja ainoastaan yhdessä. 

Näin kävi.

Sunnuntai 8.9.2013 - Kristiina Sunell

Nyt koko teollisuuden lippulaiva lähti. Entä sitten?

Lupaan, että puhki kulunut sana "innovaatio" esiintyy tässä kirjoituksessa vain yhden, tämän kerran. "Globaalit markkinat haastavat teollisen rakenteemme ja hyvinvointimme struktuurin uusien strategisten askelmerkkien yhä ketterämpään tempoon kestävyysvajetta kurottaessa"- tyyppiset lauseet ovat myös tässä. Loppuosa kirjoituksesta käsittelee enimmäkseen pienehkön kylän talonpitoa, urheilua, uskollisuutta, veneitä ja kotieläimiä.

Veikö viekas vävypoika meidän pellon?

Maikkarin uutiset palasivat lyhyen lakkonsa jälkeen nopeasti takaisin ruutuun. Uutinen Nokian matkapuhelintoiminnan myynnistä ei tullut välttämättä yllätyksenä, mutta varmasti pyytämättä. Reaktiot noudattelivat tuttua kaavaa: kieltäminen - ei voi olla todellista! - ja sitten kiukku - myyrä söi kaikki kaurat. Keksipä joku syyttää Suomen hallitustakin tästä yrityskaupasta. Seuraavaksi on vuorossa alistuminen, no minkäs teet, tämä on tätä. Iltapäivälehdet saavat aiheesta vielä monta hyvää ja huonoa otsikkoa, jotka eivät tapahtunutta muuksi muuta. Toivottavasti surutyö saadaan nopeasti tehtyä jotta voidaan siirtyä eteenpäin, pohtimaan mitä tästä voidaan oppia, ja mitä seuraavaksi tehdään. Neljäs vaihe on vaativin, sillä se ei tule itsestään, vaan edellyttää nimenomaan tekemistä.

Se, että vävypoika ehkä vei pellon, ei ole niin ikävää. Surullisempaa on, että peltosarka oli talon ainoa. Vähän kuin Logomon pihalla oleva veturi. Onneksi sisällä konepajassa tehdään jo jotain aivan muuta.

Kun ainoa lehmä kitui ja vanhuuttaan kuoli

Parikymmentä vuotta sitten puhelu saattoi alkaa: "Onko siellä kotona kaikki hyvin?"  "MIssä olet, onko paha paikka?" olisi ollut naurettava kysymys. Sitten viisaat insinöörit keksivät langattoman puhelimen. Se oli niin hieno tuote, että kohta sitä myytiin hyvään hintaan ulkomaillekin. Nyt oli syytä olla tyytyväinen, tämä on tässä! Vaan Uuspaavalniemen toteamus "menestys loppuu tyytyväisyyteen" pätee tässäkin. Maailma ei pysähdy, se pyörii. Eikä se pyöri ainokaisen, uskollisesti varjellun keksinnön ympärillä, vaikka se olisi miten hieno, kameroineen kaikkineen.

Yritystukia jakavan TEKES'in johtokunnan puheenjohtaja on perinteisesti Nokia Oyj:n edustaja. Tilan ainokaista lehmää pitääkin hoivata hyvin. Se on pienen turva ja suurena työllistäjänä ansaitsee lähes jakamattoman huomion. Aikaa ja varoja jäi kovin rajallisesti muiden toimialojen kehitttämiseen. Salon tapaisten kaupunkien kohdalla muutos ei oikeastaan tullut rytinällä: jo 90-luvulla kauhisteltiin Helsingin Sanomien sivulle ilmestynyttä uutista, jonka mukaan monitorien tuotanto paikkakunnalla saatettaisiin lopettaa. Mutta kaikki oli kuitenkin hyvin, sillä matkapuhelimien menestys takasi työpaikat ja verotulot kaupungille. Muuta ei voitu kuvitellakaan.

Kaikki yhdestä yrityksestä tai yhdestä toimialasta riippuvat seutukunnat ovat haavoittuvaisia. Vielä haavoittuvaisemmiksi ne tulevat, mikäli kaikki panostukset käytetään olemassa olevan lippulaivan varusteluun. Salo sitoutui yhteen Nokiaan. Nokia sitoutui sitten yhteen matkapuhelinten käyttöjärjestelmään. Ainoa käyttöjärjestelmä puolestaan oli sidoksissa yhteen suureen - Nokiaakin suurempaan - yritykseen. Loppu on lähihistoriaa, johtopäätöksiä ennemmin kuin avaruustiedettä.

Olemme uskollisuuteen taipuvaisia. Sitoudumme "kunnes kuolema meidät erottaa" yhteen ainoaan. Sivuille ei vilkuilla. Olemme syvästi järkyttyneitä, jos renki myy talon ainoan lehmän tuhkamarkkinoilla. Halvalla. Se oli vanha, ja olisi ensi vuonna tuottanut vielä vähemmän maitoa kuin nyt. Renki on pahantahtoinen vain, jos hän aikoo lehmärahoilla ostaa kilipukin tai pandakarhun, turhan satelliittivempaimen. Sellaisella jokaisen traktorin ja peräkärryn kulkemisesta kerätään tuhdit kymmenykset ja kuljetetun kauran hinta vain nousee. Mutta näinhän ei käy, eihän? Keksimme ja tuotamme vain sellaista, jota todellisuudessa tarvitaan.

Salo ei ole yhtiö- tai yltiöuskollisuudessaan ainutlaatuinen. Salo on kännykkäkaupunki. Monella kaupungilla tai seutukunnalla on oma ainokaisensa. Toivoisin voivani viettää muutaman minuutin hiljaisen hetken aina nähdessäni tulevaisuudensuunnitelmia, joissa suunnitteluryhmän jäsenet ovat vain yhden lippulaiva-elinkeinon edustajia ja kantavana ajatuksena on tehdä edelleen sitä samaa vanhaa, mutta enemmän. Pahimmillaan "lippulaiva" osoittautuu soutuveneeksi, jolla ei kuljeta kuin kesäaikaan. Ainokaiselleen uskollinen raati sitten pinnistelee sinnikkäästi pidentääkseen kesää, tai määrittelee vuodenajat uudelleen, mikäli joukossa on kylliksi poliitikkoja.

Entä sitten?

Jos pitäisi veikata seuraavaa lippulaivaa, arvelisin sen olevan puhtaaseen ympäristöön ja elintarvikkeisiin liittyvä. (cleantech). Mieluummin kuitenkin näkisin lippulaivaston, uusia alkuja eri toimialoilla. Osa menestyy heti, osa myöhemmin, osa ei koskaan. Kaikkien munien pitäminen yhdessä korissa on riski, yhden munan hautominen korissaan vielä suurempi riski.

Suomen hallitus ostaa ja myy vain valtionyrityksiä. Pörssistä voi kuka tahansa ostaa niiden yhtiöiden osakkeita, jotka ovat kyllin suuriksi kasvaneet ja menestyneet. Kuntien ja niiden työllisyyden tulevaisuus on omissa käsissä. Tällä tasolla luodaan edellytykset menestystarinoille - monille, monenlaisille.

Lypsylehmäpihvi siemenperunoilla, kiitos!

Keskiviikko 24.4.2013 - Kristiina Sunell

Taulukkolaskelmat sekaisin, ei kai se haittaa

Harvardin yliopistossa on havaittu vakava laskentavirhe. Aikaisempi väittämä siitä, että ylivelkaantuneella maalla ei mene hyvin, voikin olla väärä. Akateemikot olivat olettaneet valtion olevan vaikeuksissa velan ylittäessä 90 % bruttokansantuotteesta, eli vuoden aikana tuotettujen tavaroiden ja palvelujen yhteenlasketusta arvosta.

Koska en ole matemaatikko, en osaa laskea oikeaa katkeamispistettä. Pitäisikö se tulkita niin, että harmit alkavat vasta velan korkojen ylittäessä maan maksukyvyn? Tai siitä, että lainojen vakuutena on talouden, tuottavuuden työllisyyden ja vientiteollisuuden kasvu, jota ei olekaan näkyvissä?

Joko on ruoka-aika?

Kympin uutisissa esiintynyt työministeri Ihalainen oli huolestunut päivän YT-saldosta. Raamisopimuksessa, alle kuukausi sitten, luvattiin alentaa yhteisöveroa. Tarkoitus oli nimenomaan tukea työllistämistä. Miten tässä nyt näin kävi? Muutama arvaus:

• Raamisopimuksen lupaama yhteisöveron alennus tulisi voimaan vasta 2014, jota ennen on tulossa syksyn työmarkkinakierros.

• Elintarvikkeet ovat kallistuneet 6 %. Kaikki muukin on kallistunut arvonlisäveron noston myötä, joten ostovoima on vähentynyt. Voidaanko olettaa, että työssä olevat vaativat palkkojensa korottamista, vaikka yrityksen kassa kestäisi sen vain muutamia työkavereita irtisanomalla? Kokemuksen perusteella: kyllä, valitettavasti.

• Raamisopimuksen aikoihin päätettiin työntekijän kesäloman sairaspäivien omavastuun poistosta. Työnantajavastuun kustannus on nähtävissä vasta vuoden 2014 tilinpäätöksiä tehtäessä. Nousevatko työllistämiskustannukset, tuottavuus, kumpikin, vai ainoastaan toinen näistä, jää nähtäväksi.

• Pari viikkoa sitten kuulimme nykyisten työeläkemaksujen menevän nyt maksettaviin eläkkeisiin. Ammattiliiton laskin toimi vikkelämmin kuin Harvardissa - työeläkemaksuja on nostettava 3,5 %.

• Toinen ammattiliitto vaati yhteisöveron alennuksen perumista. Lopputulos on sama: työeläkemaksun nosto jo söisi alemman yhteisöveron hyödyn.

Näissä pöydissä ei jaeta kakkua, vaan tapellaan vielä hankkimattomista jauhoista. Se tehdään silmät kiinni ja suu auki.

Viipyilevän kirpeä jälkimaku

Carpe diem eli "elä hetkessä" on yksi resepti onnellisuuteen. Sellainen, joita lukee sosiaalisessa mediassa jaetuissa, auringonlaskun kuvan päälle nätisti kirjoitetuissa teksteissä.

Tulevaisuudesta ei pidä murehtia, mutta se ei sulje pois huomiseen varautumista. Uudistamista ja sopeuttamista lykätään konsensuksen nimissä (lue: seuraavien vaalien tulosta pelättäessä) ja piikki jää auki, seuraavan maksettavaksi. MItä ehdottaisin:

• Kunnat ulkoistavat kaiken, minkä vain ulkoistaa voi. Liiketoiminnan riskit eivät kuulu veronmaksajille. Jos tarvitaan sama määrä palveluja kuin aikaisemmin, niiden tuottamiseen tarvitaan sama määrä ihmisiä. Työpaikat eivät häviä, vaan päinvastoin. Yritysten ja työntekijöiden maksamilla veroilla tuotetaan ne palvelut, jotka ovat julkisen sektorin tehtäviä.

• Jos otetaan velkaa, se käytetään vain tulevaisuudessa tuottaviin investointeihin. Tärkein on koulutus, jonka resursseja nyt leikataan.

• Sallitaan menestyminen, ja sallitaan menestyksestä palkitseminen. Kateuden ja tasapäisyyden vaatimusten pitää voida joustaa, edes muutamaksi vuodeksi. Tämä voidaan toteuttaa esimerkiksi sallimalla vientiyrityksille helpotuksia palkan sivukustannuksista.

• Määritellään uudelleen sana muutosturva. Sana ei saa enää tarkoittaa piiloutumista muutokselta, eli välttämättömien uudistusten lykkäämistä tai vesittämistä.

Onko ihan pakko?

Maanantai 31.12.2012 - Kristiina Sunell

C'est la fin.

Aasialainen telakan omistaja ei saanut riittävästi Suomen valtion tukea rakentaakseen amerikkalaislle loistoristeilijää Suomen Turussa. Ranskalaiset vetivät pidemmän korren.

Kympin vippi suomalaista kohti olisi riittänyt. Tai sitten ei.

Minkä tiedon pohjalta tähän lopputulemaan päädyttiin? Mediasta riippuen on tarjolla vain "valittuja paloja" spekuloitaviksi:

• Vastikkeeton innovaatiotuki (44 miljoonaa) oli jo kustannuslaskelmissa, josta voinee päätellä sen jo olleen tarjouksessa, valmiiksi annettuna alennuksena tilaajalle
• Finnvera oli myöntänyt 1,8 miljardin euron lainan. Se oli tarkoitettu kahdelle TUI:n tilaamalle alukselle sekä tälle Oasis-risteilijälle rakennusaikaisten töiden rahoittamiseksi.
• Telakan oma rahoitusvastuu/laiva on 20 %
• Innovaatiotuen ja lainan lisäksi pyydettyä pääomalainaa, 50 miljoonaa euroa, ei saatu
• Kaupassa olisi tullut vaihdossa vanha risteilijä, jonka arvo tai kunnostamisen kustannusarvio eivät ole tiedossa
• Uuden Oasis-risteilijän arvo on noin miljardi euroa

Yllä olevasta ei saa pääteltyä sen koommin kauppahintaa kuin tarvittavan lopullisen rahoituksen määrää. Epävarmuustekijöitä olisi lisännyt myös valtion suuntaan auki jäävä piikki. STX:n emoyhtiön tilanne tiedetään heikoksi, joten rahoituksen järjestäjäksi - tuskin konsernisiirroista hyötyjäksikään - siitä ei ole. Yksityiset, ulkopuoliset rahoittajat eivät kiinnostuneet. Ammattiliitot eivät halua lähteä tukemaan hanketta. Arvattavasti riski on kaikkien arvioiden mukaan liian suuri.

Mitä menetettiin?

Vielä hankalampaa on selvittää työllisyysvaikutusta, jonka haarukka vaihtelee, lähteestä ja laskentatavasta riippuen, 900 ja 7000 työpaikan välillä. STX Finland'in Turun telakan tilinpäätöstietojen mukaan joulukuussa 2011 henkilöstöä oli 2618. Siihen tietysti hyttitehdas ja alihankkijat lisäksi. Tilanne alkaa muistuttaa Nokian jälkeistä Saloa. Kerrannaisvaikutukset lienevät myös samaa luokkaa, vaikka telakan työvoimasta huomattava osa onkin liikkuvaa, kansainvälistä väkeä, joka nyt löytää tiensä St Nazaireen.

Onko ihan pakko suostua?

Kaikkia risteilijäkaupan taustoja ja faktoja ei ehkä koskaan saada tietää, mutta yksi on varmaa: kisaa ei hävitty siksi, että joku muu valmistaisi paremman laivan. Nyt kilpailtiin siitä, kuka tekee laivan tappiollisimmin.

Suomalaiset ovat jo tutun asiakkaan, Royal Caribbean Cruise Lines'in mukaan mm. sähkötöissä ja informatiikassa huomattavasti muita parempia. Projektinhallinta toimii, aikataulut pitävät. Tämän tietää ja tunnustaa myös Oasis-risteilijätilauksen saanut ranskalaistelakka, joka heti esitti yhteistyötarjouksen. Turun Sanomat puolestaan esitti 29.12.2012 kysymyksen "Pitäisikö Turun telakan suostua yhteistyöhön ranskalaistelakan kanssa?" - siis suostua? Gallupin vastaus on kysymystäkin oudompi: hieman alle puolet, 49 % kaikkiaan 404 vastaajasta oli myönteisellä kannalla. Jos Gallian kukko nöyrtyy myöntämään, että suomalaiset taitavat jotain paremmin, me emme tietenkään nöyrry heille osaamistamme kauppaamaan. Rakentakoot itse tunkkinsa! Mieluummin maksamme korkeampia arvonlisäveroja ja lisää työttömyyskorvauksia sekä karsimme palveluja ja jatkamme Suomen valtion tukien vaatimista ammattitaidon ruostuessa tyhjän satama-altaan reunalla.

Jos kirjoituksen alussa olleet laskentayritykset ovat mahdottomia, löytyy yllä olevaan yhteistyöhaluttomuuteen sentään tieteellinen selitys. 30.12.2012 Turun Sanomissa, sivulla 9, ylilääkäri Hannu Lauerma kertoo ihmisten hahmottavan kehnosti todennäköisyyksiä sekä suuria ja pieniä lukuja.

Asenne 2.0

Olisiko kuitenkin ajateltavissa, että antaisimme ranskalaisten rahoittaa tappionsa, ja itse myymme heille korkeatasoista osaamistamme? Vai olisiko liian röyhkeää jalkautua poimimaan rusinat ranskanpullasta, hyötyä kerrankin toisen valtion kustannuksella, ja tuoda kannattava osa tilauksesta itsekkäästi vientikauppoina Suomeen?

Ehkä asenteita pystytään päivittämään. Näistä tuhkista nousee entistä vahvempaa ja terveempää liiketoimintaa. Se rakennetaan osaamisen, ei tappioiden tukemisen varaan. Risteilijöiden valmistaminen nykyiseen kauppatapaan on tullut tiensä päähän, osaamisemme ei. Työministeri Ihalainen on luvannut taloudellisen tuen jatkuvan, joten aivan ilman apua ei ole pakko lähteä uusiutumaan. Meillä on vielä paljon voitettavaa.