Huutolaisuus on historiaa - vai onko?

Tiistai 29.1.2019 - Kristiina Sunell

beach-elderly-love-160936.jpgHuutolaisuus oli 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka voimassa ollut järjestelmä, jossa kunta luovutti huutokauppaa muistuttavassa tilaisuudessa elatusta vailla olleen lapsen tämän ylläpidosta vähiten rahaa vaatineelle. Myös vanhuksia huutokaupattiin. Pienen korvauksen ja puutteellisen valvonnan vuoksi huutolaisen ylläpito oli usein huonoa.

Lain valvonnan ollessa lähes olematonta viranomaiset järjestivät huutokauppoja vielä 1930-luvulla, vaikka huutolaisuus lopetettiin virallisesti vuonna 1923.

Vai lopetettiinko sittenkään?

Voisi luulla nimen Esperi juontuvan hienosti ranskan kielen sanasta espoir, suomeksi toivo. Yrityksen nimi tuleekin lyhenteestä SPR, sillä hoivayhtiön historiasta löytyy Suomen Punaisen Risti. 

Esperin tapaus on nostanut aiheellisen kohun. Vanhustenhoidon heikko tila on ollut tiedossa jo kauan. Tyypilliseen tapaan nyt etsitään enimmäkseen syyllisiä. Syiden analysointi jää vähemmälle. Parin kuukauden päästä pidettävät eduskuntavaalit tuovat omat juonteensa keskusteluun, "julkinen hyvä, yksityinen paha"- lisämausteella, sotea ja maakuntamallia unohtamatta. 

Tarkoitushakuisuus ja vaalien läheisyys paistaa joissakin julkaisuissa, joissa jo jutun alkupuolella esitetään "Jo kauan on kuitenkin tiedetty, että yksityisissä hoiva-alan suuryrityksissä hoivan taso on usein heikko". Aivan näin yksioikoinen ei asia kuitenkaan ole, sillä henkilöstömitoitukset ovat suunnilleen samanlaiset julkisella ja yksityisellä puolella. Yksityinen sektori toimii jopa jonkin verran julkista paremmin. 

Esille nostettu Esperin lainakikkailu toimii näin: yhtiö ottaa omistajiltaan kiskurikorkoista lainaa. Yhtiö saa vähentää korkomenot liiketoiminnan kuluina ja näin keinotekoisesti alentaa verotettavaa tuloa. Valitettavasti tämä toimintatapa on kansainvälisesti toimivissa suuryrityksissä yleinen. Sitä käytetään melko laajasti jopa kuntien omistamien yhtiöiden verosuunnittelussa. Osakeyhtiölain mukaan yhtiön toiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa omistajilleen, lisäksi hallituksen velvoite on valvoa aina ensisijaisesti yhtiön etua. Ylihintaisen lainan ottaminen omistajilta on siis jo sinänsä yhtiön edun, mutta myös osakeyhtiölain vastaista. 

Mikäli vanhustenhoidon koko kenttä ja kaikki toimijat perataan lähi huolellisesti, kuten tarpeellista onkin, saattaa paljastua monisyisiä sidonnaisuuksia. Hoivayhtiöiden hallituksissa toimivat poliitikot ovat etuoikeutetussa asemassa. Heillä on sekä oikeus, että velvollisuus ohjata yhtiön toimintaa ja tutustua perinpohjin yhtiön toimintatapojen eettisyyteen. Yhtiöiden hallituksen jäsenten saamaa vaalirahoitusta voi kuitenkin pitää ongelmallisena: ovatko palvelujen ostamisesta ja myymisestä päättävät tahot samalla puolen pöytää? Onko oikein että verovaroin maksettujen palvelujen kustannusrakenteeseen sisältyy valituille puolueiden edustajille kohdennettuja vaaliavustuksia? Ehkä kukin voisi maksaa vaalikampanjansa itse, omilla verotetuilla kokouspalkkioillaan.

Hoivatoimialan valvonta on julkisen sektorin, kuntien tehtävä. Maakuntamalli voisi parantaa tilannetta vain, mikäli valvontaa tehostetaan - ja sen voisivat kunnatkin tehdä, samalla tai maakuntamallia alemmalla kustannusrakenteella. Käsiä tarvitaan ihmisten, ei byrokratian hoitajiksi. Kilpailutusta ei auta se, että ainoana kriteerinä on ostetun palvelun hinta. "Pienen korvauksen ja puutteellisen valvonnan vuoksi huutolaisen ylläpito oli usein huonoa." Näinhän käy, mikäli naisvaltaisella, matalapalkkaisella hoivatoimialalla pyritään alentamaan kustannuksia tinkimällä henkilöstömitoituksesta ja jopa asiakkaiden ruuasta. 

Suomi pyrkii näyttäytymään maana, joka vaalii jakamatonta ihmisarvoa ja -oikeuksia vähintäänkin erityisellä huolella, jopa globaalisti. Kotipesä ei ole kunnossa jos kaikkein heikoimpien, pitkän päivätyön tehneiden iäkkäiden kansalaisten huolenpidosta tingitään. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vastuullisuus, liikevoitto, valvonta, vanhukset, vaalikampanjat, turva

Talous kuntoon?

Sunnuntai 29.9.2013 - Kristiina Sunell

Vuosi kohta takana, kolme edessä

Tänä syksynä torilla ei ole esillä naamagalleriaa. Siellä ei liiemmin jaella ilmaista makkaraa, kahvia tai värikkäitä mainoksiakaan. Vaaliblogit ovat vaimenneet. Toriparlamentti keskustelee paikallislehtien kirjoituksista, joku ehkä lukee kaupungin sivustolla olevia esityslistoja ja pöytäkirjoja. Toriparlamenttia ehkä kuunnellaan edelleen, mutta etäisyys poliittisiin päätöksentekijöihin saattaa vaalikausien välillä tuntua kasvaneen.

Luottamushenkilö muistaa vaalilupauksensa, perehtyy ajoissa kokousten asialistoihin, selvittää päätösehdotusten vaihtoehdot, taustat ja perustelut. Kaikki päätökset eivät ole helppoja. Erityisen vaikeita ne ovat nykyisessä taloustilanteessa ja huomioiden asenteet, joiden mukaan edut ovat saavutettuja, joustaminen mahdotonta. Teoriassa halutaan sopeuttaa menot tuloihin, leikata, säästää - mutta ei kuitenkaan itseltä. Niinistön uudenvuodenpuhe taidettiin tulkita niin, että jokainen kuulija on itse toki kohtuullinen, mutta muut eivät saa olla niin itsekkäitä tai ahneita. Edes presidentin oma-aloitteinen palkkionsa alentaminen ei johtanut esimerkin seuraamiseen. Tässä ilmapiirissä vastuullisten päätösten tekeminen on vähintään haastavaa. Kannustavia esimerkkejä kaivataan lisää.

Kaikki työ on arvokasta, kyllä

Otetaanpa esimerkiksi tärkeästä ja vastuullisesta luottamustyöstä maksettavat palkkiot. Naantalin kaupungin maksamat palkkiot löytyvät tästä linkistä klikkaamalla. Palkkioita korotettiin 10 % joulukuussa 2012. Korotuksesta päätettäessä arvioitiin sen kustannusvaikutuksen olevan noin 30.000 euroa vuodessa. Viime perjantain Rannikkoseudun (27.9.2013) mielipidekirjoituksessa ja kolumnissa arvioitiin säästettävän noin 100.000 euroa, mikäli kokouspalkkioissa päätettäisiin palata korotusta edeltävälle tasolle. Niin tai näin - kaupungin käyttömenot ovat vuositasolla 133 miljoonaa euroa. Kokouspalkkioiden korotukset ovat siitä rahallisesti suhteellisen pieni osa.

1309_skogen_inga.jpgEhdotus palkkioiden alentamisesta ei ole saanut pelkästään myönteistä vastaanottoa. Yhtenä perusteluna on mainittu palkkioista menevä vero, joka palautuu kaupungin kassaan. Kyllä vain - osa siitä palautuukin. Osa, eli 15 % menee myös ns. puolueveroon, joka maksetaan kaikista kokouspalkkioista luottamushenkilön edustamalle puolueelle. Luottamushenkilölle jäävä osuus kokouksesta ja siihen valmistautumiseen käytetyistä tunneista ei ole järin suuri, mainitut verot huomioiden. Mutta tuskin kaupunkimme päätöksentekijöissä on henkilöitä, joiden luottamustehtävissä toimimisen motiivina on laittaa talous - nimittäin vain oma taloutensa - kuntoon.

Yksi huonosti valvottu projekti voi johtaa useiden kymmenien tuhansien eurojen budjetin ylitykseen. Huolellisella perehtymisellä voidaan säästää jo yhdessä kokouksessa liki viisikymmentä tuhatta euroa tilattavaksi ehdotetun urakan hintaa neuvottelemalla. Jos kaikki luottamushenkilöt siirtyisivät sähköiseen kokoushallintaan, säästyisi paperia ja postikuluja melkoisesti. Myös huolellisella virkamiesvalmistelulla varmasti vähennetään kustannuksia.

Hyvä esimerkki oikeaan tarpeeseen

Kokouspalkkioitten palauttaminen vuoden 2012 tasolle ei köyhdyttäisi luottamushenkilöä eikä veisi yhteisistä asioista päättävältä halua osallistua luottamustehtävien hoitoon, mikäli hän on niistä aidosti kiinnostunut. Eipä se merkittävästi puolueitten tulojakaan vähentäisi. Tällä päätöksellä ei pelasteta kaupungin alijäämäistä taloutta, mutta se on yksi askel kohti oikeaa asenneilmapiiriä. Veikkaan, että sellaista tarvitaan kipeästi seuraavien kolmen vuoden aikana.

Kirjoitus edustaa mielipidettäni yksityishenkilönä.

1 kommentti . Avainsanat: Yhteiskunta, vastuullisuus, esimerkki, säästöt, sopeuttaminen, ennakointi